7.5.2017

”Päivä kerrallaan. Yritän opetella olla onnellinen.
Mitä onnellisuus on?
Miltä se tuntuu?
Mulle se on varmaan sitä, ettei ihan kokoajan ahdista. Hymyilyä, naurua. Sitä, että mä huomaan ajattelevani ”hitto mulla on asiat hyvin”.

23.5.2017

”Moi kaikki

Mä kirjoitan tätä, koska en tiedä heräänkö aamulla. Musta tuntuu, että en jaksa enää.

Mä oon niin pahoillani siitä, miten oon käyttäytyny. Se johtuu vaan siitä, että mulla on vaikeeta. Mua ahdistaa, masentaa ja pää on ihan sekaisin.

Mä en oo pitkään aikaan osannu olla onnellinen. ”

25.5.2017

”Musta tuntuu et kuolen.
Mun sydän on särkyny.
Mä en jaksa enää.
Miks mun pitää herätä.
Miks mun pitää elää.
Miks aina pilaan kaiken.
Miks mulle ei kelpaa mikää.
Miks mä oon tämmönen.

Tuntuu pala kurkussa.
Oon surullinen. Tuntuu et tein taas virheen.

Miks en oo ikinä tyytyväinen.”

31.5.2017

”Mulla on tyhjä olo. En tunne taas paljon mitään. Vähän ikävää ja huolta, muuta en juurikaan tunne. Mulla pitäis alkaa terapia kunnolla. Sekin maksaa. Toivon, että se on sen arvosta. Mulla on tosi hyvä terapeutti. Ja ihanat ystävät. Ystävistä on tullu tosi tärkeitä.

Toivon, että joku päivä mä olen aidosti onnellinen. Huonoja päiviä tulee aina, mutta odotan taas sitä päivää, että havahdun ajattelemaan; Mä olen onnellinen.”

22.7.2017

”Iltaa

Kun mikään ei tunnu miltään ja samalla kaikki tuntuu turhalta ja mitättömältä.
Taasko se alkaa. Itsemurha-ajattelu, ku sais ees vähän kipua. Tuntis elävänsä. Mut ei. Lupasin etten enää tee mitään. Nyt on pakko olla tekemättä.

Se on vaan tunne
Se on vaan tunne
Se on vaan tunne
Se on vaan tunne
Se on vaan tunne
Se on vaan tunne
Se on vaan tunne
Se on vaan tunne
Se on vaan tunne
Se on vaan tunne
Se on vaan tunne
Se on vaan tunne
Se on vaan tunne
Se on vaan tunne
Se on vaan tunne
Se on vaan tunne

Se on vaan ajatus, että haluan kuolla.”

// Yllä olevat tekstit ovat otteita päiväkirjastani vaikeimpina aikoina. Nuo tekstit kuvastavat paljon sitä, miten minä olen kokenut masennuksen. //

6.3.2019

Mä en vieläkään tiedä, mitä on ”olla onnellinen”. Tietääkö sitä kukaan? Tarviiko sitä tietää? Luulen, että onnellisuus merkitsee jokaiselle erilaisia asioita. Vaikken tiedä vastausta, havahdun lähes päivittäin ajattelemaan ”mä olen onnellinen”. Ajatus saattaa tulla ihastellessa aurinkoista säätä, kuunnellessa hyvää musiikkia tai tavatessa hyvää ystävää.

Käyn säännöllisesti terapiassa ja puhun puhun puhun. Puhun paljon. Olen avoin läheisilleni. Mutta koen, että kaikki eivät ymmärrä mielen sairauksia. Olen kokenut ymmärtämättömyyttä ja väärin kohtelua ihan terveyskeskuksesta lähtien. Tarviiko kaikkien ymmärtää? Ymmärtääkö sitä vasta sitten, kun on itse kokenut sen? Ehkä juuri kokemuksieni myötä en edes odota kaikkien ymmärtävän.

Olen nähnyt sen, että masennuksesta voi selvitä. Ainakin sen kanssa oppii elämään ja pahin on helpottanut. Olen saavuttanut elämässäni viimeisen vuoden aikana asioita, joita en edes osannut kuvitella tapahtuvan. Ostimme mieheni kanssa oman asunnon ja suunnittelemme häitä. En kuitenkaan olisi tässä tilanteessa, jos en olisi päättänyt rämpiä sen pimeyden läpi, puhunut masennuksesta ja ottanut apua vastaan.

Jokainen pimeä hetki on vahvistanut ja jokainen selviytyminen on luonut uskoa sille, että minä selviän.

-Selviytyjä



Tarinoita puhumisen voimasta

Kertoisitko sinäkin oman tarinasi? 

Tahdomme jakaa ihmisten kokemuksia masennuksesta, siihen liittyvästä stigmasta sekä puhumisen voimasta ja selviytymisestä.

Puhuminen poistaa häpeää ja luo toivoa. Omien kokemusten jakaminen voi kannustaa muita hakemaan apua.

Lähettäisitkö oman tarinasi meille Instagram- tai Facebook-viestinä, tai sähköpostitse osoitteeseen depressioco@gmail.com.

Tarina julkaistaan somessa sekä blogissamme osoitteessa http://depressio.co.

Voit jakaa tarinasi nimimerkillä tai omalla nimellä, kuten haluat. Tarina voi olla muutaman lauseen mittainen tai pidempi kuvaus kokemuksistasi.

Kiitos jak(s)amisesta. <3

#mullevoitpuhua

Loppukesästä 2017 minussa alkoi tapahtua muutoksia negatiiviseen suuntaan. Olin väsynyt ja ärtynyt, en oikein osannut/jaksanut/pystynyt ottamaan osaa perheen tekemisiin eikä tehnyt mieli oikein lähteäkään minnekään. Kotityöt jäivät tekemättä. Itkin todella herkästi. Minulle pyhitettiin aikaa olla yksin, että saisin ladattua akkujani ja piristyisin. Nukkuminenkin meni huononlaiseksi, kun öistä tuli katkonaisia, unet olivat ahdistavia ja välillä uni ei vain tullut. Ärtyneisyys purkautui muille kiukkuamisena ja huutamisena. Kohteena olivat valitettavasti ihmiset, jotka eivät olisi missään nimessä saaneet kohteena olla.

Joulukuussa nostin ensimmäisen kerran kädet pystyyn ja hakeuduin silloin neuvolapsykologin puheille. Hänen näkemyksensä oli, että nopeassa tahdissa tapahtuneet äärimmäisen suuret muutokset elämässä olivat johtaneet pitkittyneeseen burnoutiin sekä mahdollisesti masennukseen. Diagnoosia ei tässä vaiheessa kuitenkaan tullut. Kävin psykologin pakeilla kerran tai kaksi kuukaudessa ja sain puheapua. Lisäksi kirjoitin ”fiilispäiväkirjaa” aina, kun oli jotenkin selkeästi huono tai parempi olla. Hetkittäin tuntui, että ollaan oikeilla jäljillä ja oloni parani. Jaksoin paremmin ja hymyilinkin jälleen. Toisinaan vajosin taas jonnekin pimeyteen ja syytin kaikesta taas itseäni. Ruoskin itseni henkisesti verille ja syytin itseäni asioista, joita ei ole tapahtunut, jotka eivät olleet totta tai jotka eivät missään nimessä olleet minun syyni.

Muutos parempaan ei kuitenkaan ollut pysyvä, vaan se iski jälleen. Taas samat oireilut ja hoitokeinot. Pientä helpotusta arkeen oli tuonut työpaikan saaminen (olin työttömänä yli puoli vuotta ja joulukuussa sain töitä). Töissäkäyminen toimi psykologin mukaan terapeuttisena tekemisenä, sillä olin kuitenkin arkipäivisin vähintään 8 tuntia poissa kotoa tekemässä jotain muuta ja saisin muuta ajateltavaa. Näin se toimikin, tiettyyn pisteeseen asti.

Kesällä 2018 tuuli kuitenkin kääntyi niin, että laivani oli viittä vaille köli kohti taivasta. Töissä jouduin tilanteeseen, joka loi jo kaksi viikkoa ennen tilanteen alkua järjettömän stressin ja ahdistuksen päälle. Stressin myötä minulta katosivat niin ruokahalu, keskittymiskyky kuin myös yöunet. Yritin sinnitellä ja uskotella itselleni, että pystyn ja jaksan kyllä, kunhan syön terveellisesti ja liikun. Tähän samaan soppaan kuitenkin sain ilmoituksen, jota kukaan ei koskaan tahdo saada: vaimoni halusi erota. Puukko oli isketty sydämeeni ja lumipalloefekti oli valmis alkamaan.

Pari päivää jaksoin näiden ajatustaakkojen kanssa, kunnes töissä otin kyyneleisin silmin ja tärisevin käsin asian puheeksi. Sanoin, etten pysty, en jaksa ja että tarvitsisin apua. Hakeuduin työterveyteen psykiatrian erikoislääkärin juttusille ja homma oli sillä selvä: jouduin noin pariksi viikoksi sairauslomalle, diagnoosina ahdistus ja akuutti stressireaktio. Lisäksi sain reseptillä melatoniinia nukahtamista helpottamaan. Mutta mikä tärkeintä: tulisin hakeutumaan terapiaan, että saisin käsiteltyä kaiken tämän (ja tähänastiset tapahtumat elämässäni) pois. Tässä samassa yhteydessä selvisi myös se, että olen masentunut ja ahdistunut.

Olen tästä kaikesta huolimatta nykyään suhteellisen toimintakykyinen ihminen. Töissäkäyminen ei tuota ongelmia, jaksan harrastaa, pystyn hoitamaan kotini ja tykkään olla tekemisissä ihmisten kanssa. Tykkään touhuta ja viettää aikaa poikani kanssa. Minua ei tarvitse varoa eikä pelätä, mutta pyydän ihmisiä kuitenkin ymmärtämään silloin, jos sanon, että nyt ei välttämättä pysty tai jaksa. Ja yleensä täsmennän vielä, että se ei johdu sinusta, vaan se johtuu minusta.

Alkuvuodesta 2019 psykoterapeuttini totesi, että kärsin erittäin selkeästi ahdistuneisuushäiriöstä. Siksi hermoilen ja stressaan monesti hyvinkin mitättömiä asioita, ne vievät minulta yöunet ja lopulta ruokahalun. Teen ongelman asioista, joita ei ole vielä edes tapahtunut tai ei välttämättä tule edes tapahtumaan. Toisinaan arjesta ja sen askareista selviäminen vie kauhean määrän voimavaroja tai se osoittautuu täysin ylivoimaiseksi. Ahdistuneisuushäiriö onkin ollut yksi palikka, joka on ollut rakentamassa siltaa kohti masennusta jo vuosikausia. Ja nyt nuo kaksi kohtasivat.

Aloin kirjoittamaan blogia, jotta sain kanavan jota kautta purkaa omia tuntojani ja samalla tuoda esiin masennusta omasta näkökulmastani. Ja tietenkin sitä kautta tehdä tiettäväksi mielenterveyteen liittyviä asioita ja rikkoa sitä luuloa/kuvitelmaa, ettei näistä asioista muka voisi puhua. Jos asiasta ei puhuta, niin ei siihen myöskään tarjota apua sen helpommin kuin ennenkään.

Tämän muurin rikkominen olisi äärimmäisen tärkeää.

Puhutaan yhdessä masennuksesta, ahdistuksesta ja kaikista vastaavista mielenterveyden ongelmista.

-Juuso V / 32 / Tampere



Tarinoita puhumisen voimasta

Kertoisitko sinäkin oman tarinasi? 

Tahdomme jakaa ihmisten kokemuksia masennuksesta, siihen liittyvästä stigmasta sekä puhumisen voimasta ja selviytymisestä.

Puhuminen poistaa häpeää ja luo toivoa. Omien kokemusten jakaminen voi kannustaa muita hakemaan apua.

Lähettäisitkö oman tarinasi meille Instagram- tai Facebook-viestinä, tai sähköpostitse osoitteeseen depressioco@gmail.com.

Tarina julkaistaan somessa sekä blogissamme osoitteessa http://depressio.co.

Voit jakaa tarinasi nimimerkillä tai omalla nimellä, kuten haluat. Tarina voi olla muutaman lauseen mittainen tai pidempi kuvaus kokemuksistasi.

Kiitos jak(s)amisesta. <3

#mullevoitpuhua

Rakas lukijani,

Tämä Tarina alkaa kenties kliseisesti, tai ehkä jopa hyvin arkisen tylsästi. Tarina on yhtä aikaa tosi ja epätosi. Tarina on siis tapahtunut, jolloin se on totta sanan siinä merkityksessä. Mutta samaan aikaan Tarina ei voisi olla epätodellisempi, sillä se on tapahtunut menneisyydessä, mieleni on saattanut sekoittaa joitain muistoja ja joitain muistoja en edes voimakkaallakaan kaivamisella tahi tahtomisella saa esiin mieleni valkokankaalle.

Sananen muistoista. Muisto on minulle joku asia, jonka tunnen fyysisenä tunteena vartalossani, tuoksu, jonka yhtäkkiä tunnen sieraimissani tai kokonaisvaltainen olotila, joka ikään kuin sekunnin murto-osaksi palauttaa minut siihen samaan tilanteeseen hämärästä menneisyydestä.

Tämän Tarinan kirjoittaminen vaatii itseltäni ehkä hieman keskittymistä, vaikka se tässä melko soljuvasti sana ja kirjain kerrallaan tietokoneen näytölle ilmestyykin. Sillä nykyisin, juuri nyt, keskityn ja muistutan itseäni olemaan läsnä tässä hetkessä, koska tämä hetki on ainoa totuus mitä on. Kaikki muu on mielikuvitusta, tunnetta, aavistusta, vääriä muistoja eli niin sanotusti sälää, joita sekava mielemme meille viskoo ajatustemme virtaan. Mutta juurikin nykyisen asenteeni ja elämänfilosofiani kautta selittyy kenties jonkun mieleen hiipivä ajatus: ”Kuinka tuo voi tai edes kehtaa kirjoittaa todella kevyesti vaikeasta aiheesta?”

Ei aihe ole vaikea. Ihmiset aiheuttavat turhaan itselleen lisää painolastia, piilottelemalla, suojelemalla tai kieltämällä jotkut asiat itsestään tai jopa maailmasta. Tällainen toiminta vain lisää valtaa tuolle sisällämme olevalle mustalle möykylle tai miten sitä haluaakaan kuvata. Meidän jokaisen sielun kultainen valo (tai valolle voi vaikka valita itsekin värin, jos niin haluaa) on niin voimakas, että jos mustan möykyn päälle lankeaa pisarakaan sitä valoa, alkaa se sulaa jo siinä samassa pienemmäksi. Tuota sielun kultaista valoa ruokkii luovuus, puhuminen, kirjoittaminen, maalaaminen, vasaralla hakkaaminen, lapiointi tai vaikka hampaiden poraaminen. Tuolle sielun kultaiselle valolle on myös hoitajia. Mutta senhän me jo kaikki tiesimmekin.

Näin Tarina alkaa. Synnyin vuonna 1982 (jee, kultainen 80-luku <3) jolloin en muista maailmasta siis mitään ennen tuota ajankohtaa. Noh, en kyllä muista tuolta kultaiselta vuosikymmeneltäkään juurikaan mitään. Sen mitä muistan, olen varmaan itse keksinyt vanhoista valokuvista. Milloin muistan oikeasti sen, että molemmat vanhempani olivat humalassa? Silloin taidettiin elää jo 1990-lukua. Silloin se oli ilmeisesti melko normaalia, että vanhemmat lähtevät kulmapubiin ja lapset jäävät keskenään. Ei siihen ainakaan kukaan puuttunut. Tai mitäs jos sitä ei kukaan edes tiennyt? Lapset, niin uskollisia vanhemmilleen.

Vuodet vierivät, ja siinä välillä kuunneltiin yläkerran rappusten yläpäässä sydän hurjaa vauhtia rinnassa hyppien alakerrassa mesoavia humalaisia. Aamulla piti kouluunkin herätä, ja siellä piti olla se kympin tyttö. Parhaillaan se keskiarvo taisi 9,6 ollakin.

Oma ensimmäinen humala koitti 13-vuotiaana. Helppoa oli kuin heinänteko, kun isosisko ja sen kaverit haki kaljaa ja lonkeroa kaupasta pientä korvausta vastaan. Eikä niin, ettäkö vanhemmatkaan kamalasti olisivat ehtineet omilta murheiltaan ja kriiseiltään vahtia pientä kapinallista. Äidille maistui se alkoholi hieman enemmän kuin isälle ja luojan kiitos avioero astui voimaan vuonna 1998. Isän mukaan sitä tietenkin valitsi mennä. Tyttö mustatukkainen, kuunteli heviä, opiskeli arkipäivät ja ryyppäsi viikonloput.

Ah täysi-ikä, tervemenoa mustat hiukset, tervetuloa punaiset ja topit ja minihameet! Baarit kutsuivat! Ja armeijan vihreät. Se oli menoa se! Tekikö armeija tytöstä naisen? No ei, mutta kai se vähän kasvatti. Sen jälkeen opiskelu, metsäalaa tietenkin, koska armeijassa metsässä oli mukavaa. Valmistuminen ammattikorkeakoulusta, kolmen paikkakunnan jälkeen muutto pienemmälle kylälle ja siellä erään humalankatkuisen baari-illan päätteeksi niin suloisessa pienessä asunnossa, jossa sattui olemaan kaunis pieni vuolukivitakka, niin takkaan tulet, pellit kiinni ja sohvalle odottamaan viikatemiestä (miksei se voisi olla nainenkin). Itsemurhakäsikirjaa ei taida olla olemassakaan, ja hyvä juttu ettei ole! Tyttö laittoi pellit kiinni liian aikaisin, jolloin muodostui vain liikaa savua, ja jossain elämänhalun ja pohjimmaisen selviytymisvaiston varassa tyttö ryömi ulko-ovelle ja sai sen ihmeen kaupalla auki. Elämä voitti erän.

Isä saapui harmaalla ratsullaan, pakkasi tytön ja tytön omaisuuden ja niin sitä muutettiin takaisin kotiin. Hajanaisia terapiakäyntejä, sekoiluja kavereiden kanssa. Työttömänä olemista. Vissiin. Kun ei muista. Muutto taas omilleen, työntekoa ja vapaapäivinä ja iltoina kännäystä. Jossain vaiheessa tyttö oli muutaman viikon suljetullakin, koska ajatteli hyppäävänsä kuudennen kerroksen ikkunasta alas. Osastolle siis suojaan itseltään, mutta ei silleen ”tosissaan”, koskapa pääsi sieltäkin käymään otattamassa korviin reiät ja kaikkea. Kävi äiti ja oli lääkäri ja omahoitaja ja vaikka sun mitä, mutta epämääräinen ahdistus oli ja pysyi. Äidin mielestä ei lapsuudessa ollut mitään erikoista, ei siis kertakaikkiaan mitään. Niin, tytön oli ajateltava, että se oli normaalia nähdä äiti ihan tuhannen kännissä ja juuri silloin oli oikea aika kaikelle seksuaalikasvatukselle ja elämänfilosofioiden hiomiselle.

Paikkakunnat ja työt vaihtuivat niin tiheästi, että kukaan ei edes tyttö itse pysynyt laskuissa. Yhdessä vaiheessa porsitettiin emakoita, mutta sitten kun niitä pikkupossuja napatyrineen piti tappaa, niin psyykepä ei kestänyt sitä. Sikojen jälkeen koitti paluumuutto kotiin, isän Citroenin kyydissä taas, pressun lepattaessa iloisesti peräkärrin päällä. Nyt ei enää viinaa, kun ei se sovi. Syödään masennuslääkkeitä, kun määrättiin.

Eräänä iltana tyttö ei muistanut oliko ottanut jo lääkkeet. Otti varuiksi vielä kolme pilleriä. Ja vielä toiset kolme. Kaikki buranatkin pitää ottaa. Ja Panadolit. Ja kaikki nukahtamispillerit. Isän nitroja en ota, kun ettei sille sitten jää syyllisyyttä siitä. Mutta nuo vitamiinit pitää ottaa. Ynnä muita mitä kaikkia vaan käsiinsä tyttö sai. Tervetuloa tiedottomuus ja tajuttomuus. Seuraavasta päivästä ei tyttö muista mitään. Isän kertomaa on, että sitä aamulla mentiin ensin isän ratsulla ensiapuun, jossa hoitaja liki välinpitämättömästi: ”Ei tuo tänne kuulu, eihän sille mitään vatsahuuhteluakaan voi tehdä, kun jos jo edellisiltana ottanut lääkkeet.” Isä menee toiselle terveysasemalle, josta mentiinkin sitten vähän erilaisen vastaanoton jälkeen ambulanssikyydissä keskussairaalalle. Tyttö ihan matkustajana elämässä. Illansuussa alkaa tytön aivotkin heräillä, mitä oikein tapahtui. Ne oli varmaan ne masennuslääkkeet, on ensimmäinen ajatus, ja siitä tytölle jää mieleen, että parempi ilman lääkkeitä. Elämä voitti toisen erän.

Itsetuhoisuus on ikävä siemen. Kun se on löytänyt edes pientä otollista maaperää se soi pahemmin tajunnassa kuin Macarena ikinä. Vielä kerran tytöt ja pojat. Nyt on pitänyt jo vähän opiskellakin. Nyt on pillerit, enää puuttuu päivä. Tuo on se viikonloppu tyttö päättää. Silloin ollaan yksin kotona. Isä pyytää edellisenä päivänä teatteriin. Joo, jää kaunis muisto, päästään oikein isolle kirkolle, tyttö ajattelee. Mitään muuta ei jää mieleen teatterista, kuin komiikan muotoon puettu kohtaus, jossa mies on auton sisällä, johon on johdettu pakokaasut. (Tapahtuiko tällaista oikeesti???) Teatterin jälkeen Isän autossa tyttö murtuu kyyneliin, kaivaa käsilaukusta pillerit, kaikki 120 kpl ja ojentaa isälle. ”Mie ihan oikeasti halusin kuolla, mutta nyt mie luulen, että mie ihan oikeasti haluan elää.” Elämä voitti viimeisen erän.

Koitti kevät, ja sen myötä uusi harrastus. Loppui tupakointi. Eikä se viinakaan enää silleen maistunut. Nyt oon yksin maailman lapsi, tyttö ajatteli ja rakasti aidosti itseään ensimmäistä kertaa. Kotvan kuluttua tapasi pojan. Elämä otti niskalenkki-tuplacafelattemacchiato el mas Grande -voiton.

Elämällä on mahtava voima, ja se sama voima on meidän kaikkien sisällä. Rakkaus on voimakkain maaperä sielulle, ja siihen maaperään ei pysty tarrautumaan ahdistus eikä itsetuhoisuus. Rakkaus itseämme kohtaan. Rakkaus itse elämää kohtaan, joka tytölle näytti niin moneen otteeseen, mistä perkeleen sisusta, joustavuudesta, voimasta ja suoranaisesta ihmeestä meidät kaikki on rakennettu.

Kiitos elämä että olet. Kiitos että olen. Kiitos äiti ja isä kun teitte minut. Kiitos. <3

Suurella Rakkaudella, Teija

Ps. Niitä kultaisen Teijan hoitajia on ollut monia, kiitos teille kaikille, Psykoterapeuttini, työkaverini, ystäväni, mieheni, ja ennen kaikkea siskoni.



Tarinoita puhumisen voimasta

Kertoisitko sinäkin oman tarinasi? 

Tahdomme jakaa ihmisten kokemuksia masennuksesta, siihen liittyvästä stigmasta sekä puhumisen voimasta ja selviytymisestä.

Puhuminen poistaa häpeää ja luo toivoa. Omien kokemusten jakaminen voi kannustaa muita hakemaan apua.

Lähettäisitkö oman tarinasi meille Instagram- tai Facebook-viestinä, tai sähköpostitse osoitteeseen depressioco@gmail.com.

Tarina julkaistaan somessa sekä blogissamme osoitteessa http://depressio.co.

Voit jakaa tarinasi nimimerkillä tai omalla nimellä, kuten haluat. Tarina voi olla muutaman lauseen mittainen tai pidempi kuvaus kokemuksistasi.

Kiitos jak(s)amisesta. <3

#mullevoitpuhua

Sairastuin masennukseen syksyllä 2018. Olin suorittanut elämää, opiskelua ja töitä monen vuoden ajan. En aluksi edes itse tajunnut, kuinka huonosti voin. Onneksi läheiseni saivat minut uskomaan, että minun kannattaisi mennä puhumaan psykologille.

Kynnys mennä puhumaan asiantuntijan kanssa oli hyvin suuri. Muistan, kuinka istuin odotustilassa ja kaikki kehoni solut huusivat: pakene! En kuitenkaan paennut ja sain vihdoin apua masennukseeni.

Pitkään aikaan en uskaltanut kertoa ystävilleni masennuksestani tai siitä, etten vain yksinkertaisesti pysty tekemään samaa määrää opintoja kuin ”normaalit opiskelijat”. Muistan sen illan, kun päätin, että kerron ystävilleni masennuksesta ja siitä, kuinka en vain jaksa opiskella. Tunsin suurta pelkoa ja häpeää, sillä koin, että masennus oli omaa syytäni.

Jokainen, jolle kerroin sinä iltana, otti asian myötätuntoisesti ja kannustavasti. He olivat turvaverkko, jonka kautta enää en pelkää sanoa sairastavani masennusta.

Puhuminen oikeasti auttaa. Ja mitä enemmän me puhumme masennuksesta, sitä vähemmän stigmatisoivaa masennus on.

Minulla on masennus, mutta masennus en ole minä.

–Josefiina Tuominen (ig: piisus)


Tarinoita puhumisen voimasta

Kertoisitko sinäkin oman tarinasi? 

Tahdomme jakaa ihmisten kokemuksia masennuksesta, siihen liittyvästä stigmasta sekä puhumisen voimasta ja selviytymisestä.

Puhuminen poistaa häpeää ja luo toivoa. Omien kokemusten jakaminen voi tuoda helpotusta niille, jotka kamppailevat samanlaisten asioiden kanssa ja kannustaa hakemaan apua.

Lähettäisitkö oman tarinasi meille Instagram- tai Facebook-viestinä, tai sähköpostitse osoitteeseen depressioco@gmail.com.

Tarina julkaistaan somessa sekä blogissamme osoitteessa http://depressio.co.

Voit jakaa tarinasi nimimerkillä tai omalla nimellä, kuten haluat. Tarina voi olla muutaman lauseen mittainen tai pidempi kuvaus kokemuksistasi.

Kiitos jak(s)amisesta. 🖤

#mullevoitpuhua


depressio ja kumppanit, depressio &co., depressio vaatteet, depressio vaate, depressio & co

Masennus tai muu mielenterveysongelma koskettaa lähes jokaista suomalaista. Silti aiheen ympärillä leijuu edelleen stigma. Tahdomme lisätä keskustelua ja avoimuutta sekä poistaa aiheeseen liittyvää yksinäisyyttä ja häpeää. Olemme Depressio &co. – Depressio ja kumppanit.

Kannustamme ihmisiä puhumaan sekä sanomaan ääneen toisilleen, että #mullevoitpuhua. Puhuminen helpottaa ja jokainen voi tarjota toiselle vuorollaan hetkeksi olkapään. Pukeutumalla Depressioon viestit, että sulle voi puhua. Välitetään toisistamme.

Kaikki tuotteemme on valmistettu 100% kierrätysmateriaaleista yhteistyössä suomalaisten toimijoiden kanssa. Jokaisesta ostetusta tuotteesta lahjoitamme osuuden Itsemurhien ehkäisykeskuksen työn hyväksi.

<3 Depressio &co. – Depressio ja kumppanit

Depressio &co. Depressio ja kumppanit. Depressio kauppa. Depressio vaatteet.